Pentujen jälkeen palasin intoa puhkuen työelämään lähes neljän vuoden yhtäjaksoiselta vanhempainvapaalta ja talvi on hujahtanut uudenlaisen arjen pyörteissä. Lasten kanssa kotiin jääminen ei koskaan ollut suunnitelmana, vaan tuli eteen olosuhteiden pakosta ja kotona oleminen oli hirveää ja ihanaa ja kaikkea siltä väliltä. Pohjimmiltaan tunnen kuitenkin olevani etuoikeutettu saatuani olla pitkään kotona lasten ollessa pieniä, kaikilla ei suinkaan ole siihen mahdollisuutta.
Välillä sitä kieltämättä kaipaa sitä aikaa, kun oltiin vain aikuisia kahden kesken. Kaikkein eniten entisestä lapsettomasta elämästä kaipaan sitä, että olisi aikaa. Omaa aikaa. Ihan vaan olla. Puuhata koirien kanssa, keksiä joku uusi harrastus tai vaikka istua alas kirjoittamaan blogia. Tässä elämäntilanteessa arki on todellakin täynnä kaikenlaista ja aikaa on kaikista vähiten. Arki-illat on tiivis setti päivällistä, pikkukakkosta, iltapalaa ja yöpuulle käymistä. Viikonloput täyttyy pyykinpesusta ja pakastimen varustamisesta seuraavaa arkiviikkoa varten. Se täytyy vain hyväksyä ja priorisoida asiat sen mukaan. Kaikkea ei vain ehdi ja omien resurssien rajallisuus on myönnettävä.
Kun Mooin perheessä tapahtuneiden elämänmuutosten vuoksi koira oli jälleen kerran uutta kotia vailla ja palautui meille takaisin, oli meidän yksinkertaisesti priorisoitava. Koirankasvatushaaveista huolimatta meillä oli kaksi jalostukseen kelpaamatonta koiraa kotona; Orville oli kastroitu syksyllä kiveskasvaimen vuoksi ja Ulpu osoittautunut hedelmättömäksi omalle kasvattajalleen synnyttämänsä pentueen jälkeen. Sen juoksut olivat synnytyksen jälkeen muuttuneet yhä harvemmiksi ja runsaammiksi eikä se ovuloinut enää ollenkaan. Mooi sen sijaan oli palautunut pennuistaan hienosti ja juossut jo yhdet täysin normaalit juoksut. Ulpu ja Mooi ovat puolisisaria ja niillä on lähes identtiset terveystulokset. Kesän pentueen perusteella haluaisin astuttaa Mooin vielä uudelleen; Ulpun varaan en ole voinut jalostussuunnitelmia tehdä. Valinta oli selkeä, mutta ei missään nimessä helppo. Jo kaksi koirasta itsestään riippumatonta kodinvaihtoa läpikäyneenä Mooin muuttotaival päättyi nyt tähän ja se jää meille pysyvästi. Meiltä sen ei tarvitse enää muuttaa minnekään eikä hypätä kolmannesta kodista meille jalostuskäyttöön. Valitettavasti tämä ratkaisu tarkoitti samalla sitä, että jouduimme etsimään Ulpulle uuden kodin. Nämä kaksi narttua eivät kovin helpolla saman katon alle sovussa mahtuisi emmekä halunneet alkaa lapsiperheessä elämään arkea, jossa joku koirista on aina pidettävä portin toisella puolen tai häkissä. Arkea, jossa kaikkien talouden koirien ei voi luottaa tulevan keskenään toimeen. Koin, että tilanteen ollessa tämä Ulpun olisi parempi kodissa, missä se saisi kaipaamaansa huomiota ja aktiviteettia. Ulpu löysikin mahtavan harrastavan kodin Jennan ja Vilin luota Helsingistä.
Niin herttainen koira kun Mooi onkin, ei tämä muutos ole ollut ihan kitkatonta. Sillä on omat tapansa ja luonteenpiirteensä, joihin meidän on nyt opeteltava. Lapset kaipaavat Ulpua eivätkä tietenkään täysin ymmärrä miksi näin on hyvä. Omasta perheenjäsenestä luopuminen tekee kipeää, vaikka tiedän, että näin on parempi kaikille osapuolille. Ulpu on kyllä kaikessa rasittavuudessaan kerrassaan mainio otus ja kaipaan sitä todella paljon. Välillä kiireessä ja väsyneenä odotan Mooilta Ulpulle ominaista käytöstä, mikä on tietysti kohtuutonta ja epäreilua. Mooi on omana itsenään ihan yhtälailla mainio, mutta erilainen enkä osaa sen aivoituksia vielä ennakoida samalla tavoin kuin Ulpun. Ongelmahan on se, että Mooi ei ole aiemmin ollut minun kuin paperilla; meillä ei ole Mooin kanssa takana yhteistä taivalta tai yhteisiä kokemuksia tuota Norjan astutusmatkaa ja viime kesän pennutusprojektia lukuunottamatta. Mutta kyllä se tästä vähitellen.
Jos on tahtoa on myös tie.
