Ikävä

Janis on ollut poissa nyt suunnilleen yhtä pitkään, kuin mitä se ehti olla ilonamme. Sain sen ensi kertaa syliini syyskuun alussa ja menetin sen joulukuun viimeisenä päivänä. Neljä kuukautta. Nyt on huhtikuu lopuillaan. Yhtä pitkä aika synkintä surua, kuin mitä ensin oli ihastusta ja iloa. Miten se ensimmäinen pätkä menikin niin nopeasti. Ja miten tämä jälkimmäinen ajanjakso tuntuukaan niin pitkältä.

Ei mene päivääkään, etteikö Janis olisi ajatuksissani. Mietin miltä se nyt näyttäisi, millainen se olisi. Mitä kaikkea me olisimme jo ehtineet touhuta yhdessä. Särky käsistäni alkaa hellittää ja ehkä kesän tullen lakkaan palelemasta. Mutta tämä suru sitten. Onhan se muuttanut jo muotoaan, se ei ole niin terävä kuin ennen. Saan sen tarvittaessa jo nielaistua piiloon. Mutta se on mukanani minne tahansa menen, mitä tahansa teen.

Vuosi sitten tähän aikaan en edes tiennyt, että unelmani voisi tulla todeksi. Ja saadessani sen pienen ihmeen käsiini, en kertakaikkiaan osannut arvata, että menettäisin sen yhtäkkiä niin julmalla tavalla. Muun maailman valmistautuessa uudenvuoden juhlintaan. Elämä on välillä niin kovin epäreilua.

♥ pikimusta prinsessani ♥ minulla on niin kova ikävä ♥